Kävipä taannoin taas niin, että rakkahin vaate tuli tiensä päähän. Tällä kertaa pitkä punainen puuvillainen yömekko. Mitä parahin  ja pehmoisin, mutta jo niin reikäinen ja nuhjuinen ettei sitä enää ilennyt edes aviopuolison läsnäollessa käyttää. Avioelämähän olisi voinut vaikka säikähtää, kun rouva illalla lasten jo nukkuessa moisessa nuhjukkeessa villasukat jaloissa olisi herraansa lähestynyt. Vaikkakin asun kulahtanut läpinäkyvyys ja ammoittavat reiät eivät laskeneetkaan mitään mielikuvituksen varaan.

Tosiasiahan on, että vaatekappaleen käyttömukavuus on suoraan verrannollinen sen rumuuteen ja riekaleisuuteen. Riekaleisuus kuitenkin vie voiton lopuksi ja niinpä päätyi moinen kolttu saksien ruuaksi. Päähänpistosta leikkasin yökkäristä metritolkulla peri senttiä leveää kudetta. Funtsin, että jos sillä vaikka telttapetjoja sitoo. Äkkäsin kuitenkin ryhtyä nyöriä virkkaamaan, kun sopivan iso koukkukin löytyi huushollista. Aluksi tuli ympyrää, sitten kekkasin kokeilla sydämeksi tekelettä muotoilemaan. Tuli vähän sinne päin.

Eikä se siihen sitten jäänyt, vaan taloudesta alkoikin yllättäin löytyä liian reikäisiä teepaitoja. Kudetta syntyi monen väristä ja siihen syömmen reunaanhan se piti virkata. Levennyksien kanssa piti päätä vaivata, mutta en antanut lievän helmarimpsun haitata. Kylppäri sai raikkaan ja omintakeisen maton ja vaatekaappiin tuli himpun verran lisää tilaa. Mittää ei maksant ja maailma pelastui.

(metrimittakin sattui kuvaan, sopivasti mittaa antamaan)

Muutaman mattonen ja patalappunen on vielä tekeillä. Sukulaisiltakin olen lisää materiaalia haalinut eli rönttöpaitoja olisi kuteutumista odottamassa iso kassillinen. Onhan taas kotiäidillä virkistysharrastus ja periaatekin pitää: Kierrätystä, kierrätystä, ettei markkinatalouden taskut pääse ainakaan miun roposista pullistumaan.

Aiheeseen löyhästi liittyen: Pannaria paistoin ja rakkulan peukkuuni sain. Pipiksi niin kovin söpö...